Aktiivimalli ja keskustelu sen tiimoilta osoittavat, miten moralisointi kirittää uusliberaalia politiikkaa. Kärjistäen siinä missä ”elintasosurffari” on populisteille kauhistus, uusliberaaleille nykyajan ongelmien symboli tuntuu olevan ”röyhkeä työtön”.
Vuoden 2018 alusta astui voimaan työttömyysturvan aktiivimalli. Sen mukaan työttömän työnhakijan on 65 päivän tarkastelujakson aikana täytettävä aktiivisuusedellytys, jotta etuuden saa täysimääräisenä myös tarkastelujaksoa seuraavat 65 maksupäivää. Mikäli ehto ei täyty, työttömyysetuus pienenee seuraavan tarkastelujakson ajaksi 4,65 prosenttia.
Edellytys täyttyy, jos työtön on tarkastelujakson aikana 18 tuntia palkkatyössä, ansaitsee yritystoiminnassa vähintään 241 euroa tai on viisi päivää TE-toimiston työllistämispalvelussa. Työnhakua ei tässä lasketa aktiivisuudeksi, vain lopputulos ratkaisee.
Seuraavassa vaiheessa suunnitellaan velvoitetta raportoida viikoittain sekä tarjotuista että omatoimisesti haetuista työpaikoista. Uudistukset ovat Juha Sipilän hallitusohjelman keskeisiä hankkeita. Myös aikaisemmat hallitukset ovat tehneet samansuuntaisia toimia.
Muualla Euroopassa on tehty vastaavanlaisia reformeja. Saksan liittokansleri Gerhard Schröder (Saksan sosiaalidemokraattinen puolue) julisti vuonna 2003, ettei kukaan saa enää lepäillä yhteiskunnan kustannuksella ilman sanktioita. Maassa ajettiin läpi Hartz-lakipaketti, joka perustui sosiaali- ja työttömyysturvan yhdistämiseen, työttömien aktivointiin ja työmarkkinoiden sääntelyn purkamiseen.
Uudistukset sisälsivät muun muassa epätyypillisten työsuhteiden sosiaaliturvamaksujen keventämisen, velvollisuuden ottaa vastaan mikä tahansa tarjottu sopiva tehtävä, pakollisen koulutuksen ja käytännössä palkattoman julkisen sektorin työn.
Kunkin työttömän kanssa solmittiin kirjallinen ”integraatiosopimus”, joka sisälsi henkilökohtaisen profiilin, tarjottavat palvelut sekä työnhakutoimenpiteisiin osallistumiseen liittyvät velvollisuudet. Sopimuksen laiminlyönti saattoi johtaa etuuksien väliaikaiseen leikkaamiseen. Vastaavia uudistuksia on tehty Tanskassa, jossa toisaalta myös työvoimapalveluihin on panostettu eri tavalla kuin Suomessa.
Miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä?
Kotimaista aktiivimallia on puolustettu osana työllisyysasteen nostoa sekä sen vuoksi, että sillä ehkäistään työttömyyden pitkittymistä. Arvostelijoiden mielestä laki on puutteellisesti valmisteltu, malli syyllistää työttömiä sekä jättää huomiotta, etteivät työllistymismahdollisuudet ja työvoimapalvelut ole samalla tasolla maan eri puolilla.
Hämmennystä on herättänyt, etteivät kaikki ministeritkään ole olleet täysin perillä uudistuksen sisällöstä. Tarkastelen tässä artikkelissa, miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä.
Röyhkeä työtön ja moraalinen ärtymys
Esikoiskirjailija Ossi Nymania kuvattiin Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa ”ideologisesti työttömäksi”. Hän sanoi kieltäytyvänsä TE-keskuksen palveluista, jotta saisi tehdä, mitä haluaa menettämättä työmarkkinatukeaan.
Romaaninsa Röyhkeys syksyllä 2017 julkaissut Nyman ei toisaalta mielestään ollut työtön, koska hän ei edes halunnut mennä töihin. Hänen mielestään töihin pakottaminen oli ihmisoikeusloukkaus. Myöhemmin Nyman huomautti, että termi oli toimittajan keksimä ja että hän kyllä on hakenut töitä.
Ideologinen työttömyys aiheutti heti moraalista närkästystä ja huolta jopa koko yhteiskunnan tilasta. Esimerkiksi kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) korosti, ettei Suomeen saanut syntyä ”tulonsiirroilla elävää ryhmää, joka ajan mittaan alkaa äänestää natseja”. Työttömyys ei saa tuntua tavalliselta ja hyvältä tilalta, pohjoismaiset yhteiskunnat ovat työyhteiskuntia, hän vannotti.
Huoli sai myös presidentillisiä ulottuvuuksia. Sauli Niinistö paheksui ideologisesti työttömiä toteamalla olevansa heistä ”samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen”. Erityisen valitettavana hän piti ilmiön julkisuutta: ”Se, että asiaa mainostetaan, kuvastaa jotain, jota ei toivoisi näkevänsä”, presidentti totesi arvoitukselliseen tyyliinsä.
Niinistö sanoi jo vuoden 2013 uudenvuodenpuheessaan, ettei voinut ymmärtää käsitystä Suomesta ”oleskeluyhteiskuntana”, jossa tietoisesti odotetaan ”muiden kattavan pöydän”. Tahallinen työttömyys on siis sen mittaluokan ongelma, että asia tuli mainita vuoden seuratuimmassa puheessa.
Vartiaisen ja Niinistön lausunnot kertovat epäluottamuksesta. Edelliselle Nymanin kaltaiset tapaukset ovat ilmeisesti vastuussa fasismin mahdollisesta valtaannousustakin, jälkimmäiselle kyseessä taas on järjettömyys.
On myös huomionarvoista, että molemmille työttömyys näyttäytyy niin pelottavana ja houkuttelevana, ettei sitä sovi päästää esille. Yhteiskunta on vaarassa, jos julkisuudessa alkaa näkyä useampiakin ylpeästi työttömiä.
Ben Zyskowicz (kok.) linjasi, että ainakaan hänen tai veronmaksajien rahoilla Nyman ei saisi vältellä töitä. Samaisella Verkkouutisten videolla Nyman esitettiin niin sikanaamarissa kuin merirosvoksi retusoituna ”visuaalisen provokaation” nimissä. Uudenmaan TE-keskuksen johtaja puolestaan ilmoitti pelkän lehtihaastattelun perusteella, että Nymanin työmarkkinatuen maksaminen katkaistaisiin.
Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen.
Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen. Työttömille on ollut tarpeen luoda painetta, kuten ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok.) asian muotoili. Iltalehti kirjoitti, että Suomen ilmapiiri oli jo pitkään ollut sellainen, että ”ihmisillä on pelkästään oikeuksia ja etuuksia, mutta ei velvollisuuksia”. Työttömyysturva on pyhä, eikä siihen saanut koskea tai ”loukkaantumisen määrä on rajaton”.
Verkkouutisten artikkeli aktiivimallin kumoamiseksi kansalaisaloitteen tehneestä Martin-Éric Racinesta on hyvä esimerkki debatin intensiteetistä. Iltalehden alkuperäisessä jutussa todettiin, että Racine haluaa asua kantakaupungissa osittain siksi, että toimeentulotuki ei riitä joukkoliikenteen kuukausikorttiin. Verkkouutisten tekstissä hän ”ei halua” käyttää toimeentulotukeaan siihen.
Molemmissa jutuissa Racinelle annettiin tilaa selittää tilanteensa ongelmia, joiden seurauksena hänen pitäisi tienata vähintään 2 600 euroa kuukaudessa. Verkkouutiset kuitenkin lisäsi tekstiinsä maininnan, jonka mukaan Racine ”ei halua ottaa vastaan työtä” alle kyseisen palkan.
Iltalehden otsikon mukaan ”Aktiivimalli-kansalaisaloitteen tekijä on yhdeksän vuotta työttömänä ollut intohimoinen maanpuolustusharrastaja”, Verkkouutisten mukaan taas Racine ”asuu ökyalueella ja puuhaa uutta aloitetta asumistuesta”. Näin kokoomusta lähellä oleva uutismedia loi vaikutelman häpeämättömästä, laiskasta ja ahneesta työnvieroksujasta, joka vielä tehtailee kansalaisaloitteita vastuullisten päättäjien riesaksi. Vartiaisen mielestä Racinen tapaus kertoikin siitä, että aktiivimallin kaltainen kurinpalautus oli tarpeen.
Aiheesta tehtiin kysely presidentinvaaleissa ehdolla oleville. Enemmistö oli sillä kannalla, että elämäntapatyöttömyys on ongelma, johon täytyy puuttua. Toisaalta esimerkiksi Pekka Haavisto huomautti, että ilmiön taustalla ovat yleensä muut syyt kuin laiskuus.
Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa.
Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne arvosteli, että hallituksen ”keppilinjan” taustalla oli väärä ihmiskuva; työttömät eivät ole laiskoja ja saamattomia. Lisäksi hän ennusti aktiivimallin lisäävän byrokratiaa.
Rinne sanoi saaneensa palautetta, jonka mukaan hallitus tuntui haluavan laittaa työttömät polvilleen antaakseen heille niskalaukauksen. Sisällissodan tapahtumista muistuttavan uhrimaiseman maalailu ei liene sattuma.
Kuten mainituista tapauksista käy ilmi, julkisuudessa asiaa on käsitelty pitkälti moraalisena ongelmana. Keskiössä on ollut työttömien hyveellisyys – lähinnä sen puute. Velan roolia korostava näkökulma uusliberaaliin vallankäyttöön auttaa ymmärtämään ilmiötä hieman paremmin.
Aktiivimalli ja uusliberaali vallankäyttö
Italialais-ranskalainen filosofi Maurizio Lazzarato on esittänyt, että uusliberalismille olennainen valtasuhde on velka. Sinänsä velka on perinteinen tapa jäsentää ihmisten välisiä suhteita. Friedrich Nietzscheä mukaillen taloudellinen velka (Schulden) muuttui vähitellen moraaliseksi syyllisyydeksi (Schuld): kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla. Esi-isien sekä elossa olevien jäsenten suhde nähtiin usein velallisen ja velkojan välisenä suhteena.
Kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla.
Kristinusko noudattaa samaa logiikkaa. Perisynnistä kumpuaa velka Jumalalle. Symbolista velkaa ei kuitenkaan voi koskaan maksaa takaisin. Näin syyllisyys sekä siitä seuraava alistumisen tarve on loputon.
Kreikka on esimerkki siitä, miten velka toimii uusliberalismissa. Kun EU:n komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ottivat velkaantuneen maan talutusnuoraansa, ne ajoivat läpi sarjan rakenteellisia reformeja, jotka pohjautuivat muun muassa julkisen omaisuuden yksityistämiseen ja sosiaaliturvan heikentämiseen.
Julkisuudessa prosessia siivitti voimakas moralisointi. ”Kreikkalaiset makoilevat kaikessa rauhassa auringossa sillä aikaa, kun saksalaiset protestantit raatavat niska limassa Euroopan ja koko ihmiskunnan hyväksi”, Lazzarato muotoilee räväkästi tutun stereotypian.
Ilmiön taustalla on talouden finanssivetoistuminen. Tuotannon sijaan taloudellinen toiminta kytkeytyy entistä tiukemmin rahoitusmarkkinoihin. Valtiot menettävät suvereniteettiaan finanssitoimijoille.
Voitot sijoitetaan lähinnä osakkeisiin, ei investointeihin ja työpaikkoihin. Ja kun palkat eivät tahdo riittää, yksityinenkin kulutuksen kasvu rahoitetaan velalla. Näin valta siirtyy niille, jotka hallitsevat rahoitusta.
Lazzaraton mukaan valtionvelka on kollektiivinen tae luotonantajille. Sen vuoksi tarvitaan mahdollisimman maksukykyisiä kansalaisia. Tätä varten esimerkiksi sosiaaliset oikeudet pyritään esittämään ”sosiaalisena velkana”. Näin julkisesta velasta tehdään yksityistä velkaa. Varsinaista rahaa enemmän kyse on kuitenkin siitä, että velalliselta – eli edunsaajalta – odotetaan tietynlaista käytöstä, asennetta ja sitoutumista.
Työttömän on työstettävä itseään ja elämäänsä markkinoiden vaatimuksia vastaaviksi eli parannettava työllistymisensä edellytyksiä. Työttömyyden hoidossakin tarjonta luo kysynnän. Notkean identiteetin lisäksi tarvittaessa on oltava valmis muuttamaan maan ääriin.
Kaikki on lopulta kiinni omasta tahdosta sekä kyvystä mukautua ja ottaa vastuuta. Näin velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista. Se on valtaa ja kontrollia.
Velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista.
Vuonna 2016 toteutettu opintotukiuudistus perustuu vastaavanlaiseen mekanismiin kuin aktiivimalli. Siinä opintorahaa pienennettiin, tukikuukausia vähennettiin ja opintotukea muutettiin aikaisempaa lainapainotteisemmaksi kasvattamalla valtiontakauksen määrää. Samalla lainan saamista helpotettiin.
Vaikka monen tuki suurenee, opinnot rahoitetaan aikaisempaa enemmän velkarahalla. Velkasuossa tarpova vastavalmistunut suostuu helposti melkeinpä mihin työhön tahansa, millä hinnalla tahansa.
Valtio ei siis suinkaan vetäydy yövartijaksi. Sen tehtävä on huolehtia muun muassa aktiivimallin ja opintotukiuudistuksen kaltaisin keinoin, että kansalaiset aiheuttavat mahdollisimman vähän ”markkinahäiriöitä”.
Samalla hyvinvointivaltio muuttuu universaalin turvan tarjoajasta markkinoiden luojaksi. Yllä mainittujen reformien lisäksi sote-uudistus osoittaa, että Lazzaraton kieltämättä kärkevä tulkinta osuu ainakin osittain maaliinsa.
Moralisointi kirittää politiikkaa
Aktiivimalli ja keskustelu sen tiimoilta osoittavat, miten moralisointi kirittää uusliberaalia politiikkaa. ”Velallisten” julkisella paheksunnalla on istutettu syyllisyyttä ja tietoisuutta siitä seuraavista velvoitteista: työttömyys on henkilökohtainen valinta, mutta väärä sellainen. Tämän vuoksi on tarvittu – ja tarvitaan – uudistuksia, joilla ongelman oletettuun ytimeen päästään käsiksi.
Kuten papit ja saarnaajat ovat aina tienneet, omatunto on tehokkain keino saada ihmiset paimentamaan itseään. Voivottelu häpeilemättömien ”ideologisten työttömien” esilläolosta puolestaan muistuttaa perinteistä kirkollista moraalikontrollia: houkutukset on pidettävä pois julkisuudesta. Tässä mielessä uusklassisen taloustieteen lisäksi uusliberalismissa on enemmän kuin ripaus hengellisen vallankäytön ulottuvuuksia.
Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.
Kärjistäen siinä missä ”elintasosurffari” on populisteille kauhistus, uusliberaaleille nykyajan ongelmien symboli tuntuu olevan ”röyhkeä työtön”. Moraalipaatoksen aiheuttamien reaktioiden vuoksi keskustelu monimutkaisista ongelmista kuitenkin vaikeutuu. Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.
Lopuksi on syytä huomauttaa, että tässä uusliberalismia on käsitelty tietoisen rajatusti. Hyvä kotimainen yleisesitys ideologiasta on Paavo Löppösen tuore Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Muita tutustumisen arvoisia ovat esimerkiksi Johannes Kanasen, William Daviesin, Johanna Bockmanin sekä Jamie Peckin ja Nik Theodoren teokset.
YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.
Artikkeli Oleskeluyhteiskunnasta työyhteiskuntaan? Aktiivimalli uusliberaalina vallankäyttönä julkaistiin ensimmäisen kerran Politiikasta.