Paradigmat ylittävässä kritiikissä tulisi mielestäni pyrkiä varovaisuuteen. On hämmentävää, että Heikki Patomäki torjuu poikkeuksellisissa kirjoituksissaan juuri sellaista tieteellistä pluralismia, jonka suvaitsemista hän vaatii muilta.
Professori Heikki Patomäen viimeaikainen taloustieteeseen kohdistama kritiikki (Uusi Suomi, Politiikka-lehti, Turun Sanomat) koettelee akateemisen keskustelun rajoja. Patomäki esittää joukon kriittisiä huomioita koskien taloustieteen menetelmiä ja teorioita.
Hän argumentoi, että taloustiede ei oikeastaan ole tiede lainkaan vaan osa uusliberaalia poliittista liikettä. Patomäen mielestä taloustieteilijät käyvät sotaa muita yhteiskuntatieteitä vastaan levittäen oppejaan ”imperialistisesti”, ”hyökkäysten kautta”, ”kutsumatta” ja ”säälimättömästi” (Olen eri mieltä Patomäen kanssa siitä, heijastavatko siteeraukset hänen viittaamiensa lähteiden sisältöä). Väitteet ovat poikkeuksellisia, varsinkin kun ne esitetään professorin arvovallalla.
Taloustieteilijöillä on toisinaan tapana kuitata oppialaan kohdistuva kritiikki rinnastamalla se tieteenvastaiseen liikehdintään. Tämä on mielestäni väärä reaktio Patomäen kirjoituksiin.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäilijöiden, rokotevastaisten ja evoluutionkieltäjien kritiikissä on pohjimmiltaan – köykäisistä perusteluista huolimatta – kysymys oikeasta tieteellisestä kiistasta. Ovatko väitetyt ilmiöt, mekanismit tai syy-yhteydet todellisia? Patomäen kritiikissä on kuitenkin kyse jostakin muusta. Erimielisyys koskee ennen kaikkea sitä, mitä taloustiede sanoo.
Patomäki esittää provokatiivisia väitteitä muun muassa rationaalisuus- tai tasapaino-olettamien sisällöstä tai mallintamisen logiikasta. Taloustieteilijät kiistävät väitteiden todenperäisyyden.
Heidän mielestään Patomäen mielikuva taloustieteestä on vanhentunut ja perustuu alkeisoppikirjoihin, joiden tavoitteet ovat lähinnä didaktisia. Modernin taloustieteen kanssa kritiikillä ei ole juurikaan tekemistä.
Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.
Kyse ei ole tieteellisestä kiistasta. Mitä taloustiede sanoo tai olettaa on helposti todennettavissa nykyaikaisista taloustieteen oppikirjoista tai tieteellisistä julkaisuista. On erikoista, että asiasta joudutaan edes keskustelemaan.
Toinen Patomäen kritiikin muoto eli taloustieteilijöiden tutkijaintegriteetin kyseenalaistaminen ja motiivien epäily on vaikeammin lähestyttävä ongelma. Taloustieteilijöiden kuten kenenkään muunkaan korvienväliä ei ole helppoa tutkia. Kaikkein vähiten siitä voi esittää uskottavia lausumia taloustieteilijä itse – hänen mielenlaatunsahan on joka tapauksessa korruptoitunut.
Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen
Tämän tyyppinen kritiikki on mielestäni vastuutonta ja vahingollista. Tutkijan motiivien kyseenalaistaminen riistää häneltä edellytykset osallistua järkiperäiseen tieteelliseen keskusteluun.
Tutkijan johtopäätöksillä tai tutkimustuloksilla ei ole merkitystä, jos ne vain heijastavat hänen poliittisia tavoitteitaan. Erityisen tuhoisaa on tutkijan menetelmävalintojen ideologisoiminen.
Tieteellisen dialogin ydin on menetelmiin kohdistuva kritiikki mutta ei koskaan sen perusteella, millaisiin politiikkasuosituksiin ne voivat johtaa. Tutkija ei ole poliitikko.
Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa.
Päinvastoin tutkijan työn ydin on soveltaa tieteellistä metodia – tieteellisiä menetelmiä – tutkimusongelmiin riippumatta siitä, millaisiin tarkoituksiin tuloksia käytetään. Patomäen määrittämistä lähtökohdista, joissa menetelmävalinnat politisoidaan, ei yksinkertaisesti ole mahdollista käydä järkevää tieteellistä keskustelua.
On myös selvää, että Patomäen ja hengenheimolaisten edistämän kritiikin taustalla on erilainen tiedekäsitys. Patomäki itse kertoo tieteelliseksi maailmankuvakseen kriittisen realismin, pyrkimyksen totuudenkaltaiseen maailmankuvaukseen.
Taloustieteen asenne on pragmaattisempi. Taloustieteilijän perimmäinen ongelma ei ole millainen todellisuus on vaan mitä siitä voi sanoa. Nämä ovat eri asioita.
Pyrkimys puhua todellisuudesta järkevästi ja ymmärrettävästi määrittää, miten tutkimuskohteeseen suhtaudutaan. Jaetut menetelmät ja käsitteet palvelevat tätä tarkoitusta. Onnistuessaan taloustieteilijä vastaa tutkimuskysymykseen tavalla, jonka sekä kirjoittaja että lukija ymmärtävät samalla tavoin.
Tämä muuten ei ole triviaali tehtävä. Talousteorian on muun muassa otettava kantaa siihen, miten ihmiset tekevät valintojaan, miten heidän odotuksensa muodostuvat ja miten he ottavat toisten valinnat huomioon.
Kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä.
Näitä koskevat oletukset ovat perusluonteeltaan empiirisen koeteltavuuden tuolla puolen – ne ovat menetelmiä. Teoria ei sellaisenaan olekaan kuvaus todellisuudesta vaan lähinnä kieli, jonka avulla voidaan puhua todellisuudesta selvällä ja yhteisesti ymmärretyllä tavalla. Saavutus ei ole vähäpätöinen.
Taloustieteen kieli
On toki totta, että kieli määrittää millaisia kysymyksiä voimme kysyä. Olen kuitenkin vähemmän kuin Patomäki huolissani siitä, että taloustieteen kieli olisi rajoittava ja johtaisi automaattisesti jonkin suuntaisiin johtopäätöksiin.
Esimerkiksi atomismi Patomäen tarkoittamassa mielessä ei ole taloustiedettä luonnehtiva ominaisuus. Päinvastoin ongelmien taloudellinen kiintoisuus tyypillisesti johtuu nimenomaan riippuvuuksista ja takaisinkytkennöistä yksilöiden välillä.
Myöskään kilpailulla ei ole itseisarvoista asemaa taloustieteessä. Taloustieteilijälle kilpailu on ainoastaan mekanismi, joka toisinaan toimii ja toisinaan ei.
Toisin kuin Patomäki ja muut kriitikot tuntuvat ymmärtävän, taloustiede ei ole sovellettua matematiikkaa eikä matematiikalla taloustieteessä luoda ”illuusiota varmuudesta”. Matematiikan tehtävä taloustieteessä on helpottaa analyysiä, varmistaa sen johdonmukaisuus ja selkeyttää erilaisia vertailuja. Formalismi vähentää väärinkäsityksiä.
Epäilen, että kiistat juontuvat osittain myös konseptuaalisesta sekaannuksesta. Individualismi ei taloustieteessä ole ideologia vaan menetelmä, kun yhteiskuntaa tarkastellaan ihmisen näkökulmasta.
Merkittävä osa taloustieteen teoriamuodostusta on ollut sen selvittämistä, mitä metodologinen individualismi tarkoittaa ja miten sitä tulee järkevästi harjoittaa. Tämä on uskoakseni eräs syy taloustieteen ”imperialismille”. Taloustieteen menetelmien lisääntyvä soveltaminen muissa yhteiskuntatieteissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ne ovat käyttökelpoisia.
Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa Patomäen tieteellisiä pyrkimyksiä. Mutta on selvää, että ne kumpuavat erilaisesti tieteellistä maailmankuvasta kuin taloustietelijöiden.
Paradigmat ylittävässä kritiikissä tulisi mielestäni pyrkiä varovaisuuteen. On hämmentävää, että Patomäki poikkeuksellisissa kirjoituksissaan torjuu juuri sellaista tieteellistä pluralismia, jonka suvaitsemista hän vaatii muilta.
Politiikka-lehden numerossa 1/2018 julkaistiin symposiumi poliittisesta taloudesta ja talousteorian poliittisuudesta. Keskustelu jatkui 22.5.2018 Tiedekulmassa, missä tutkijat käsittelivät aihetta eri näkökulmista. Tässä Talous tieteenä ja politiikkana -juttusarjassa julkaistaan kuusi artikkelia tilaisuuden puheenvuorojen pohjalta.
Hannu Vartiainen on mikrotalousteorian professori Helsingin yliopistossa.
The post Taloustieteen menetelmistä ja väitetystä ideologisuudesta appeared first on Politiikasta.