Kirjoitus on julkaistu Politiikka-lehden 2/2018 pääkirjoituksena.
Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.
Dosentti Katalin Miklossyn johtaman Higher Education Unbounded -projektin lähtökohta oli pohtia, miten riippumaton yliopisto-opetus voi säilyä samalla, kun tutkijat törmäävät erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siitä, mitä aiheita on sallittavaa käsitellä ja millä tavoin. Tutkimusryhmä toteutti keväällä 2015 kyselyn, josta nousi vilkas keskustelu Matti Apusen Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin ”Yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota” (16.6.2015) myötä. Apusen tulkinnan mukaan ”tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta”. Tutkimusryhmä kuitenkin korosti Helsingin Sanomien vastineessaan (23.6.2015) ja omilla verkkosivuillaan julkaistussa oikaisussa, että tehdyille yleistyksille löytyi empiirisestä aineistosta vain vähän tukea. Pilottivaiheessa kyselyyn vastanneista yli puolet arvioi, että omassa tai oppiaineen opetuksessa ei ole vaikeita tai hankalia aiheita.
Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia.
Onko Apusen esiin nostama huoli kuitenkin perusteltu yleisellä tasolla? Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia, mutta poliittisen korrektiuden puitteissa tai ulkoisen painostuksen alla tapahtuva tieteen mahdollinen itsesensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Tämän kaltaisesta sensuurista on löydettävissä kaksi tuoretta esimerkkiä, jotka molemmat saivat verrattain paljon julkisuutta. Third World Quarterly -journaalissa julkaistiin vuonna 2017 professori Bruce Gilleyn näkökulma-artikkeli “The Case for Colonialism”. Artikkeli oli käynyt läpi tavanomaisen vertaisarvioinnin ja hyväksytty julkaistavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen lehti päätti kuitenkin vetää artikkelin pois, eikä sen elektronista versiota löydy enää julkaisun verkkosivuilta. Sen tilalla on “Withdrawal notice”, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti:
“Tämä näkökulma-essee on vedetty pois akateemisen journaalin päätoimittajan pyynnostä, yhteisymmärryksessä esseen kirjoittajan kanssa. Lukuisten valitusten seurauksena Taylor & Francis toteutti huolellisen tutkimuksen artikkelin vertaisarviointiprosessista. Vaikka tämä selvästi osoitti, että essee oli läpikäynyt lehden julkaisupolitiikan mukaisen molemminpuolisesti anonyymin vertaisarvioinnin, lehden päätoimittaja on sittemmin vastaanottanut vakavasti otettavia uhkauksia henkilöönkäyvästä väkivallasta. Nämä uhkaukset ovat yhteydessä tämän esseen julkaisemiseen. Kustantajana meidän on suhtauduttava tähän vakavasti. Taylor & Francisillä on vahva velvollisuus tukea ja pitää huolta kaikista akateemisista toimituksistaan, ja tästä syystä vedämme esseen pois.”
Toinen joiltakin osin vastaava tilanne ilmeni sukupuolentutkimukseen erikoistuneessa Hypatia-lehdessä. Vuonna 2017 julkaistiin Rebecca Tuvelin niin ikään vertaisarvioinnin läpäissyt artikkeli, jossa kirjoittaja vertasi Rachel Dolezalia (kaukasialainen nainen, joka väitti olevansa afroamerikkalainen) sukupuolenkorjauksen läpikäyneisiin sillä argumentilla, että rotua/etnisyyttä voi vaihtaa siinä missä sukupuoltakin. Tämä aiheutti laajan sosiaalisesta mediasta käynnistyneen kiistan, jossa esitettiin syytöksiä episteemisestä väkivallasta, rasismista ja transfobiasta. Verkossa julkaistussa avoimessa kirjeessä vaadittiin artikkelin poisvetämistä, mihin yksi päätoimittajista vastasi lehden Facebook-sivulla ”päätoimittajien enemmistön” puolesta esitetyllä anteeksipyynnöllä. Muutamassa päivässä vetoomus oli kerännyt 830 allekirjoittanutta. Vastaava päätoimittaja reagoi ilmoittamalla lehden Facebook-sivulla seisovansa artikkelin julkaisemisen takana ja pahoittelemalla, että osa toimituskunnasta oli toiminut itsenäisesti vastoin lehden virallista linjaa. Lehden toimitusneuvosto vahvisti, ettei artikkelia olla poistamassa. Pian tämän jälkeen päätoimittaja erosi tehtävästään. Osa Tuvelin puolustajista katsoi, että tieteellisen yhteisö antautui liian helposti sosiaalisessa mediassa eli muualla kuin tieteen omilla areenoilla ja käytännöillä esitetyn kritiikin edessä. Tuvelin saamaa kritiikkivyöryä verrattiin suoranaiseen noitavainoon.
Suomessa tunnetuin tapaus lienee edesmenneen professori Tatu Vanhasen tutkimuksiin liittynyt kohu. Vanhanen esitti vuonna 2004 Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan globaalien kehityserojen johtuvan ihmisten erilaisuudesta ja erityisesti populaatioiden älykkyyseroista. Lehden silloinen päätoimittaja Jan Rydman totesi kommentissaan, että kaikki eivät varmaankaan pidä Vanhasen artikkelin julkaisemisesta mutta myös huomautti, että poliittisesti epäkorrekteiksi koetuista tutkimuksista on voitava keskustella, sillä keskustelun salliva kulttuuri on aina vaientavaa terveempi. Artikkelin ja Suomen Kuvalehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen suuri joukko arvostelijoita esitti Vanhasen kirjoittavan huuhaata tieteen nimissä.
Vanhasen artikkelin julkaisemisesta noussut kohu eroaa kuitenkin kahdesta edellisestä siinä suhteessa, että vaikka sanomalehtitasolla virinnyt julkinen keskustelu keskittyi lähinnä tutkimusaiheen ja johtopäätösten kyseenalaisuuteen, tieteellinen kritiikki liittyi tiiviisti tieteellisiin perusteisiin, kuten aineiston validiteettiin, tutkimuksen metodologiaan ja tulosten selektiiviseen tulkintaan liittyviin kysymyksiin. Toisin kuin kolonialismia käsittelevän tutkimuksen kohdalla, julkaisu ja sen kontroversiaalisuuden syyt olivat lisäksi avoimesti kaikkien arvioitavana. Myös Politiikka-lehti päätyi samanlaiseen ratkaisuun julkaistessaan Vanhasen artikkelin vuonna 2010 jatkona Pertti Tötön edellisenä vuonna ilmestyneelle kritiikille.
Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy.
Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy, sillä tilastoinnin puutteesta johtuen on mahdotonta arvioida, missä määrin käsikirjoituksia hylätään toimituksen tai refereiden toimesta sillä perusteella, että ne koettaisiin liian provokatiivisiksi tai epäkorrekteiksi. Tämä nivoutuu osittain myös kysymykseen koulukuntaeroista, joita ilmenee eri muodoissa useimmilla tieteenaloilla.
Toukokuussa järjestetyssä Taloustiedosta ja sen etiikasta ja politiikasta -seminaarissa, jossa myös Politiikka-lehti oli mukana, Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto korosti, että lehti ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisiin tai koulukuntiin liittyvillä kriteereillä. Hän toi kuitenkin esiin, että refereille lähtevien käsikirjoitusten edellytetään hyväksyvän budjettirajoitteen olemassaolo. Ilman oletusta niukkuudesta ja politiikkatoimien kustannusten kattamisesta vain valtion tulojen tai varallisuuden asettamissa raameissa julkaistavaksi tarjotut paperit olisivat ”utopistisia”, eikä niiden argumentaatiota koettaisi lukijakunnan keskuudessa vakuuttavaksi.
Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia. Toisaalta linjauksen julkilausuminen on suoruudessaan kunnioittavaa verrattuna siihen, että kyseessä olisi hiljaiseksi käytännöksi jäävä ”alan tapa”. Tämä haastaa myös muut tiedelehdet pohtimaan, onko julkaisutoiminnan taustalla vaikuttanut vastaavia arvostuksia, joita ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti tunnistettu tai tunnustettu.
Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua.
Kiistat kuuluvat oleellisena osana sekä tieteen tekemiseen että demokratiaan. Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua. Oleellista tässä prosessissa on se, että kontroversiaalisiakin näkemyksiä on pystyttävä esittämään ilman ulkoisen tai sisäinen sensuurin uhkaa. Tiede ei etene vaatimalla julkaistujen artikkelien eliminointia tai toimitusten eroa vaan esittämällä alkuperäisen tutkimuksen väitteisiin kohdistuvia päteviä vasta-argumentteja. Tiede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.
Politiikka-lehden osalta keskustelu tieteen sokeista pisteistä on erityisen ajankohtaista kuluvana juhlavuotena, jolloin jokaisessa numerossa ilmestyy teemaltaan eri tieteenalojen risteykseen sijoittuva symposium. Matti Nelimarkka ja Salla-Maaria Laaksonen huomauttavat tämän lehden laskennallista politiikan tutkimusta käsittelevän Bitit ja politiikka -symposiumin johdannossaan, että uudet menetelmät ja aineistot ovat houkutelleet datatieteilijöitä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja fyysikoita yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Poikkitieteellinen tulokulma voi paitsi synnyttää uusia avauksia myös elvyttää tietyntyyppisiä institutionalisoituja politiikan tutkimuksen muotoja. Nelimarkka ja Laaksonen nostavat jälkimmäisestä esimerkiksi behavioralistisen suuntauksen mahdollisen renessanssin. He huomauttavat, että se saattaa tuntua laskennallisia menetelmiä käyttävistä luontevalta lähestymistavalta, sillä behavioralismia koskeva kritiikki on usein heille pitkälti tuntematonta, kun taas politologiyleisön silmissä tämä voi näyttää naiivilta tai suorastaan oudolta. Tämä pakottaa punnitsemaan edellisessä pääkirjoituksessa esitettyä periaatetta politiikan tutkimuksen kuulumisesta kaikille. Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista? Yhtälailla ongelmallista on olettaa menetelmien olevan irrallisia tai neutraaleja tutkimuksenteon välineitä. Metodologiset olettamukset ja valinnat ovat erottamattomasti yhteydessä tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin valintoihin ja käsitteisiin, mikä olisi myös tärkeää tuoda läpinäkyvästi esiin.
Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista?
On selvää, että tabut ja erilaiset ulkoiset ja sisäiset sensuurit istuvat huonosti tieteeseen. Tieteellä on omat demarkaatiokriteerinsä tieteen ja ei-tieteen erottamiselle, mutta tutkimusaiheiden valikointiin ne eivät ulotu. Rajoitteet kutistavat tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, jähmettävät julkista tieteellistä keskustelua, aikaansaavat arkoja ”virkamiestoimituksia” tiedejulkaisuihin ja tekevät niissä ilmestyvistä tutkimuksista steriilejä tai suorastaan intohimottomia. Politiikan tutkimuksen tabujen ja sokeiden pisteiden paikantaminen ja taklaaminen sopii siten erityisen hyvin Politiikka-lehden juhlavuoden yhdeksi teemaksi.
Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja toimi Politiikka-lehden päätoimittajana vuosina 2015–2016. Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja.
The post Tiede ei etene vaikenemalla appeared first on Politiikasta.